Haastattelussa Annika Tudeer

The performance group Oblivia will present Turn Turtle Turn - the lecture performance on the Mad House stage from November 1 to 10, 2024. Annika Tudeer is the artistic director of Oblivia and one of the founding members of Mad House Helsinki.

Kuva: Saara Autere

Mad House: Paljon onnea Annika vuosipäivien ja upean, uraauurtavan työsi johdosta! Turn Turtle Turn – luentoperformanssi on hyvin henkilökohtainen teos, joka käsittelee muun muassa elämää, kuolemaa ja äitiyttä. Kerroit että näin henkilökohtaisen teoksen tekeminen jännittää, ja että sinua mietityttää, voiko näinä aikoina “puhua tunnin itsestään”. Kerroit myös että 50-vuotiaana katsoit kaikkea hyvin eri tavalla kuin nyt 60-vuotiaana. Miten teoksen teemat muotoutuivat omasta elämästäsi ja mitkä asiat tai hetket inspiroivat sinua eniten tämän esityksen luomisessa? 

Annika Tudeer: Kiitos onnitteluista!  

Olin pitkään ajatellut että teen soolon vuonna 2024. Mutta mistä? -Se oli arvoitus. Kun teimme Turn Turtle Turn -teosta kirjoitimme eeppisiä tekstejä. Yleensäkin kirjoitamme Oblivian kanssa paljon lauluja ja tekstejä, ja hyvin nopeasti, jotka muokkaamme sitten myöhemmin. Niinpä aloitimme Turn Turtle Turn -luentoperformanssin tekemisen ensin ajatusriihellä Tuan ja Timon kanssa, jonka jälkeen minä jatkoin kirjoittamista. Se mitä kynästä tuli, ei ollut ollenkaan mitä olin suunnitellut. Halusin kirjoittaa ruumiillisuudesta: kuvailla sanoin naisen, äidin sekä lapsen ruumiillisuutta. Halusin kirjoittaa ruumiillista tekstiä, joka toimii rytmin ja poljennan kautta, ja tuoda näin esille naisten erilaiset ruumiilliset kokemukset.

Mitä kirjoittamisesta syntyi, oli eeppinen teksti englanniksi. Olen aika yksityinen ja jopa yksinäinen ihminen, yleensä käsittelen taiteessani mieluummin isoja aiheita ja rakenteita kuin itseäni. Nyt olin kuitenkin mennyt sinne missä polttaa (”gå dit där det bränner”, kuten Monika Fagerholm neuvoo kirjoituskursseillaan) – eli minun alkuun, kun minut adoptoitiin. Teos käsittelee minun neljää vanhempaani ja suhdettani adoptioon. Miten puute tai kuilu (void, gap) on muokannut minua ja samalla aina kiehtonut minua. En usko että on monia Oblivian teoksia, joiden prosesseissa en ole maininnut sanoja: ”void, gap”, tarkoittaen Lacanilaisittain sitä että puute aiheuttaa meissä pakottavan tarpeen kulutukseen, kun yritämme kuroa sitä kiinni. Puhun tästä myös Annika does Swanlake/Annika gör Svansjön -soolossani (2015), joka oli myös sekä henkilökohtainen että teoreettinen teos. Siinä keskityin omiin epäonnistumisiin. Tämä Turtle -soolo, performanssiluennon lähtökohta on monimutkaisempi, ja toisaalta muodoltaan yksinkertaisempi.

Minua jännittää ihan hirveästi, että voiko tällaista tehdä. Voinko puhua ihmisistä näyttämöllä, jotka ovat olleet elossa ja tärkeitä minulle. Kirjoissahan tätä tehdään koko ajan. Miksi ei näyttämöllä voisi? Täytyy myöntää, että en odottanut että reagoisin näin vahvasti: olen ollut alakuloinen, sairastellut, ja kehoni haluaa kertoa jotain, ehkä pelosta. Pyrin kommunikoimaan pienen pienen Annikan kanssa, se lohduttaa. Samalla tiedän, että tämä teos halusi tulla ulos juuri tässä muodossa ja näillä sanoin. 

MH: Teoksessasi viittaat laajoihin aikajanoihin, kuten dinosauruksiin ja kreikkalaiseen mytologiaan oman elämäsi rinnalla. Miten koet, että erilaisten aikaperspektiivien hahmottelu vaikuttaa tapaamme ymmärtää omaa elämäämme ja paikkaamme maailmassa, ja auttaa sinua ilmaisemaan elämän ainutlaatuisuutta ja haavoittuvuutta tässä teoksessa?

AT: Minulle pitkät aikajanat avaavat mahdollisuuden kokea että olemme osa yhtä suurta kokonaisuutta, osa maapalloa ja kaikkea sitä, mitä on ollut ennen meitä ihmisiä ja kaikkea mitä on tässä ja nyt, sekä kaikkea mitä tulee olemaan. Minusta aivan käsittämätöntä, miten huolettomasti käytämme hiekkaa, öljyä, vettä jne. Aivan kuin kaikki olisi luotu vaan meitä varten. Näin ei tietenkään ole, vaan me olemme osa tätä kaikkea. Kun kuolemme, tulemme kirjaimellisesti osaksi maata. Herää suuri kunnioitus hiekanjyviä kohtaan, koska niiden päällä on dinosaurukset kävelleet, tai joskus ne ovat olleet osa kalliota, jonka päällä mammutti on maannut tai jonka yli muinaiskala on uinut. Tämä jatkumo saa minut hiljaiseksi ja kunnioitus kasvaa tätä uskomatonta planetaarista systeemiä kohtaan, josta olemme vain pieni osa. Ihmiskeskeisyys on täydellinen ajatusvirhe.

Pyrin ilmaisemaan elämän ainutlaatuisuutta zoomaamalla yhteen ihmiseen, eli minun elämään ja asioihin, jotka ovat vaikuttaneet minuun ja muokanneet minua. Koen, että tämä zoomaus ison mittakaavan kontekstissa on juuri se mikä tekee Turn Turtle Turn -teoksesta yleispätevän.

MH: Olit perustamassa Mad Housea 10 vuotta sitten. Miten Mad House on vaikuttanut taiteelliseen uraasi ja osaatko nimetä miten erityisesti olet itse vaikuttanut Mad Houseen? Miltä tuntuu palata Mad Houselle tämän uuden teoksen kanssa? 

AT: Olen niin iloinen ja ylpeä Mad Housesta. Onhan se ihan mega hauskaa palata Mad Houseen ja uuteen hienoon tilaan, joka on pienoismalli HP8 kirjastosta, jossa Turn Turtle Turn esitettiin Münchenissä. Olen erittäin onnellinen siitä, että Mad House on pystynyt jatkamaan toimintaansa. Ajatus oli yksinkertainen, kun perustimme Mad Housen: tarvitsemme tuotantotalon esitystaiteelle Helsingissä. Sellaisen luominen ei ole aivan helppoa. Tuotantotalo sellaisena kun ainakin itse havittelin, tarvitsee isot resurssit ja sellaisia Mad Housella ei ikinä ole ollut. Monipuolinen tuotantotalomallihan ei ole kovin tavallinen Suomessa, Zodiak on paras esimerkki. Toisaalta Mad House on erittäin tärkeä ja sinnikäs alusta, jolle toivon pitkää ikää. 

Olen varmasti vaikuttanut eniten Mad Houseen tekemällä aloitteen Mad Housen perustamisesta vuonna 2013. Me käytimme paljon aikaa pohtiaksemme, miten voi kehittää ei-hierarkkisen ja ystävällisen organisaation sekä miten toimia kollektiivisena työpaikkana ja miten olla tärkeä alusta koko esitystaidekentälle. 

Toimin joitain vuosia kuraattorina ja se antoi hienon kosketuksen erilaisiin tekijöihin. Olin monipuolisempi kuraattori Teurastamon talolla kuin Tiivistämössä, meillä oli Heidi Backströmin kanssa hyvin selkeät ideat siitä, miten kattaa eri esitystaiteen osa-alueita ja taiteilijoita. Kuitenkin Tiivistämö on Mad Housen alkupaikka minulle, ja siten lähellä sydäntä kaikessa hulluudessaan, vimmassaan ja mahdottomuudessaan. 

On tärkeää toimia monissa rooleissa taiteilijana. Taiteilijan elämä on joka tapauksessa monisyinen. Taiteilijoilla on niin paljon osaamista, tietoa ja taitoa monista eri asioista, joita ei aina tarvita varsinaisessa taiteen tekemisessä, mutta jotka voivat kukoistaa muissa yhteyksissä.

MH: Kerroit että Oblivian kollektiivinen työtapa syntyi vastalauseena 90-luvun diktaattoriohjaajakulttuurille ja sen aikalaiselle kärsimyksen ja nöyryytyksen ihannoinnille, että se oli reaktio omiin huonoihin kokemuksiinne. Oblivia on tehnyt uranuurtavaa työtä kuuntelevien ja ystävällisten yhdessä tekemisen tapojen kanssa. Voitko kertoa että miten olette rakentaneet kestävän työpaikan, jakaa esimerkkejä käytännöistä ja työkaluista joita olette löytäneet?

AT: Hyvin varhaisessa vaiheessa, miltein alussa, ajattelin että Oblivia tulisi olla rakenteeltaan työpaikka missä pääsääntöisesti työskennellään ma-pe 10-17 ja jossa turvalliset kehykset antavat mahdollisuuden luoda hyvää taidetta. Mitä enemmän turvaa ympärillä sitä paremmat mahdollisuudet luoda uutta ja kokeellista. Turvalla tarkoitan hyviä työskentelyolosuhteita, työskentelytiloja ja tarvittavia työvälineitä, reilua palkkaa, pitkäjänteistä suunnittelua, luottamusta, hyviä käytäntöjä – sitä miten ollaan yhdessä, läpinäkyvyyttä, ja niin edelleen. Ajatus työpaikasta luo myös etäisyyden henkilökohtaisen ja työelämän välillä, joka oli minulle tärkeä asia.

Aivan alussa (vuonna 2000) loimme eettisiä periaatteita: 

-       mene siitä missä aita on matalin ( älä haaska energiaa turhiin asioihin)

-       naura paljon

-       viljele keveyttä

-       ole ystävällinen 

-    ole avoin

-       kunnioita itseäsi ja muita

-       vapaus ja vastuu kulkevat käsi kädessä

-       kaikille maksetaan aina palkkaa 

-       ongelmat voidaan ratkaista

-       organisaatio on yhtä tärkeä kuin taiteellinen työ

Toki tämä on ollut pitkä prosessi päästä siihen missä olemme nyt ja missä kommunikaatio ja kenties nautinto ovat keskiössä. Olemme aina olleet joustavia ja ystävällisiä esimerkiksi kiertueilla, olemme nauraneet paljon. Pidämme pitkäjänteisistä työsuhteista, ja jos työpaikka on hyvä, ja työ kiinnostava, niin se onnistunee. 

Käytimme koronaaikaa siihen että kehitimme organisaatiomme kollektiiviksi, jossa säännöllisissä zoom-kokouksissa teemme päätökset ja pysymme ajan tasalla kaikessa missä ryhmässä mennään. Olemme myös hyvin perheystävällinen työpaikka: otamme elämäntilanteet huomioon, olemme joustavia ja maksamme esimerkiksi lastenvahdin matkat ja majoituksen kun olemme vierailuilla. 

Nyt olemme kahdeksan hengen kollektiivi. Ennen oli epämääräisempää, kuka kuuluu ja miten kuuluu Obliviaan. Kävimme mentorin Elena Polzerin kanssa läpi koko Oblivian organisaation ja mitä siinä voi parannella ja kehittää. Aloitamme kaikki kokoukset check in -kierroksella, jossa jokainen kertoo kuulumisiaan niin, että ymmärrämme missä kukin menee tänään. Meillä on myös tarkat työroolit ja tehtävät ryhmässä. Luomme kolmen-viiden vuoden välein uuden strategian. Tämä on mitä mainioin työkalu toiminnalle. Jokavuotiset strategiapäivät antavat tilaa yhteiselle pohdinnalle siitä, miten strategia toimii sillä hetkellä. Yleensä asiat voidaan ratkaista kommunikoimalla ja organisoitumalla. Satsaamme paljon sisäiseen kehitykseen, koska uskomme että vahva organisaatio mahdollistaa taiteemme tekemisen sellaisena kun se on.