Haastattelussa Maria Oiva, Aku Meriläinen ja Milka Luhtaniemi

Haastattelimme Nopeemmin, helpommin -teoksen työryhmän jäseniä Maria Oivaa, Aku Meriläistä ja Milka Luhtaniemeä. #digiteatteri: Nopeemmin, helpommin – teknologiakriittinen, todellisuuspakoinen ja unenomainen queer-näytelmä saa ensi-iltansa Mad Housen näyttämöllä 15.4.2025.

Kuva: Helena Minkkilä

Mad House Helsinki: Olette tehneet esityssarjan tekoälyn kanssa. Voitteko kertoa mitä tekoälyn, queerin ja elävän esityksen yhdistelmä tarkoittaa teille praktiikassanne?

Maria Oiva ja Aku Meriläinen: Queer AI -projektin alkusysäys (ehkä 2018) oli havainto tekoälyn normatiivisuudesta. Kuvaa analysoiva tekoäly tunnisti vain kaksi sukupuolta, ja hyvin binääreillä sukupuolen ulkoisilla määritelmillä. Koko prosessin ajan olemme etsineet keinoa, kuinka säilyttää itsensä ja tilan olla sitä mitä on tässä alati tekoälyistyvässä maailmassa. 

Älykkäitä teknologioita hallitaan eettisten arvojen pohjalta, ja ne vaikuttavat kaikkialla ihmisten arjessa, yhteiskuntien toiminnassa ja kytkeytyvät siten näkymättömään vallankäyttöön. Tekoäly vaikuttaa siihen, miten ymmärrämme ihmisenä olon ja miten olemme suhteessa toisiin olentoihin. Tekoäly on poliittisesti, eettisesti ja taiteellis-esteettisesti ongelmallinen. Samaan aikaan siinä on monenlaista potentiaalia ja ennen kaikkea, se on täällä. Uudet teknologiat ovat aina aiheuttaneet kriisin taiteen tekemiselle. Tekoäly on eittämättä teknologiana ainutlaatuinen, mutta se ei poista sitä, että taiteellinen työskentely uusien teknologioiden kanssa on uuden vastarinnan muoto, haltuunoton ele. Se on aktiivista toimijuutta, sivusta seuraamisen sijaan. Uskon että etsimme digitaalisen toisinajattelun muotoja. Tekoälyn toimijuus  pakottaa meidät tarkastelemaan esityksen, teatterin entiteettejä ja toimijuuksia uusista näkökulmista.

Esityksen ja tekoälyn suhteessa minulle keskiössä on ruumis. Tekoälyn kaksinapaisuus, kyllä tai ei, elävä/eloton, musta/valkoinen on ristiriidassa queerin ytimen kanssa. Tällöin se on tietyllä tavalla ristiriidassa itse elämän kanssa. Suurin ristiriita lienee kuolemattomuus ja kuolevaisuus. Kuolevaisuus on niin syvästi “virheellistä”: millaista kitkaa syntyy hauraiden, sattumanvaraisten ja epäloogisten ruumiiden ja tekoälyn mediaanisen ja absoluuttisen maailmaehdotuksen välille? 

Mad House: Kirjoitit Nopeemmin, helpommin -näytelmätekstin tekoälyn kanssa. Millaista oli kirjoittaa tekoälyn kanssa dialogissa ja kuinka paljon annoit valtaa sille? Kuinka se ohjaili sinua? Miten tekoäly kehittyi sinun ja sen välisessä dialogissa?

Kuva: Venla Helenius

Milka Luhtaniemi: Tekoälyn kanssa kirjoittaminen oli alkuun varsin haasteellista, sillä tekoälyn koulutusmateriaalina ei ollut kirjoittamisen hetkellä (vuosina 2023-24) käytetty erityisen kiinnostavaa kieliaineistoa. Tämä on minusta sinänsä hyvä, koska suhtaudun kriittisesti taiteellisen tiedon käyttämiseen kielimallien kehittämisessä (mm. kirjailija Carmen Maria Machado on puhunut tästä kriittiseen sävyyn julkisuudessa). Oma kielentajuni hankasi voimakkaasti tekoälyn tuottamaa kieltä vastaan, ja koin kirjoittavani jonkinlaisen pastissikieltä suoltavan välineen kanssa. Pitkään olinkin työskentelyssäni jotenkin epätoivoinen.

Metodiin oli kuitenkin tärkeä sitoutua, sillä projektin tavoitteena oli tutkia tekoälyn mahdollisuuksia taiteellisessa työssä. Sinänsä koin itsekin varsin keskeiseksi tehdä tätä kokeilu- ja epäonnistumistyötä itse, runoilijana ja kirjailijana, antamatta ratkaisuja teknologia-asiantuntijoiden hoidettavaksi.

Kirjoitustyön aikana huomasin, että en voinut kokeilusta huolimatta kouluttaa tekoälyä muistamaan aiempia kohtauksia ja kehittämään esitystekstiä tuon muistin pohjalta. Se oli ensimmäinen ongelmani. Toinen keskeinen ongelma oli, että tekoäly ei liioin ymmärtänyt alatekstiä, eli näytelmän sanomattomassa väreilevää jännitettä. Juuri sen alatekstin ja piilotetun, huikaisevan jännitteen kanssa halusin työskennellä, sillä tavoitteeni oli saada esitysteksti tietyllä tavalla liikkeelle, lentoon. Päätin erilaisten kokeilujen myötä kehittää sellaisen dramaturgisen rakenteen, joka mahdollistaisi sen, että esityksen lähtötilanne sekä sen alateksti ja jännite olivat minun hallussani. Tekoäly olisi siis vähän niin kuin huoneessa humiseva läsnäolo, mutta minä itse rakensin huoneen ja maalasin seinät.

Kehitin lopulta näytelmän premissin niin, että keinotekoisuus ja epätoden tuntu ovat osa tekstin dramaturgiaa. Premissi on tämä: Kaksi hahmoa tapaa ja he eivät muista mistä tuntevat toisensa. Heidän välillään on jonkinlainen yhteys, syvästi intiimi tunnistamisen kokemus. Kyse on siis rakkaustarinasta, siitä miten tavataan ensi kerran. Näytelmään kehittyy tietynlainen muistelemisen ja unohtamisen kierre, jatkuva variointi. Hahmot tavallaan harjoittelevat sitä, miten tapaavat ja miten ovat yhdessä. Tämä on minusta syvästi inhimillinen kokemus, ja se on myös miten muisti ja kognitio toimivat. Myös rakkaussuhteissa jatkuva toisinto ja toisaalta unohtaminen tekevät hiljaista työtä, niin hyvässä kuin huonossa.

Annoin tekoälyn kirjoittaa samoista kohtauksista erilaisia versioita, ja kun tekoäly kirjoitti kielivirheillä ryyditettyjä, kopion tuntuisia kohtauksia edellisistä, se vain palveli tarinan etenemistä. Yleisö ja hahmot itse saavat itse arvioida, mikä tuntuu todelta ja missä on jonkinlainen epätodellinen särö, virhe tai glitch. Mielestäni ihmissuhteissa ja vuorovaikutustilanteissa on sisäsyntyistä kömpelyyttä ja aukkoisuuta, joten tekoälyn tuottamat kummallisuudet tuntuivat erikoisella tavalla tarpeellisilta kerronnan syventämiseksi.

Ja toisaalta hetkittäin myös kielen materiaalisuus tulee esiin: eräässä työvaiheessa annoin tekoälyn kirjoittaa puhekielellä kirjoitetun kohtauksen uudelleen antamatta sen ihmeempiä ohjeita. Tekoäly kirjoitti kohtauksen toiminnan hyvin samankaltaiseksi kuin omassa kohtauksessani, mutta lisäsi kohtaukseen merkillisen tuntuiset parenteesit ja käänsi kielen kauttaaltaan yleiskielelle. Näyttämöllä puhe- ja kirjakielen välillä vaihtaminen tarkoittaa monesti valtavaa muutosta esittämisen tapaan. Tällaisilla pienillä muutoksilla sain siis aikaan isoja käänteitä, ja jokin aivan tarpeellinen pieni epäjohdonmukaisuus purkautui tekstin poetiikkaan.

Työ oli hirveän haastava, mutta lopulta rakastin tämän tekstin kirjoittamista ja se välkehti mielessäni todella kauan. Tekoälyä kannattaa mielestäni käyttää hyvin harkiten myös sen ympäristövaikutusten ja poliittisten ongelmakohtien vuoksi, mutta toisaalta tuntuu keskeiseltä, että esityksentekijät voivat sanoa jotain tästä ilmiöstä ja tuotantotavasta, joka on peruuttamattomasti tullut jäädäkseen.

Lue lisää #digiteatteri: Nopeemmin, helpommin -teoksesta.