Haastattelussa: Pihla Lehtinen ja Juuso Kekkonen

Keskuspuistossa 18.-29.8.2024 koettavan Somistepelote -teoksen työryhmä Pihla Lehtinen ja Juuso Kekkonen kertovat teoksen taustoista ja teemoista.

kuva: Pihla Lehtinen

Mad House: Voitko avata, mitä ihmeellinen teosnimi Somistepelote tarkoittaa?

Pihla Lehtinen: Teos käsittelee muun muassa kaupunkitilaan liittyvää (väki)valtaa, joten halusin lainata teosnimen vihamielisen arkkitehtuurin keinoista, joita somiste ja pelote siis ovat. Samoin esimerkiksi poistaminen, joka taas on Somistepelotteen ensi vuonna valmistuvan liveroolipelitaiteen sisarteoksen nimi. Eräs kollega kertoi, että oli ajatellut nimen viittaavan queerlookkeihin, joilla on usein kaksoistavoite olla normatiiviselle katseelle ruma ja muille queereille kaunis. Tämä on myös mainio tulkinta.

MH: Miten tutkijataustasi kietoutuu taiteelliseen työskentelyysi tässä esityksessä?

PL: Erityisen paljon ja ehkä myös konkreettisemmin kuin yleensä. Yleensä tarkoitan sillä, että “tuon kulttuurintutkijan taustani osaksi taiteellista praktiikkaani” lähinnä ajattelua, näkökulmia ja muuta vähän abstraktimpaa, mutta sitten on myös näitä teoksia joille se tarkoittaa myös ihan konkreettisia työkaluja. 

Mun taustani on siis perinteentutkijan, joka päätyi erikoistumaan kehollisuuden ja kulttuurisen vallan kietoutumiseen kauhuelokuvissa. On ollut mahtavaa päästä viime vuosina palaamaan samankaltaisten kauhuteemojen pariin taiteen puolella, ja Somistepelotteessa pääsen yhdistämään tähän myös kaikenlaisia perinteentutkimusteemoja. Esimerkiksi urbaanilegendat ovat aina olleet musta hirmuisen kiehtovia ja tässä teoksessa on kiinnostavaa päästä leikkimään niiden muodolla.

MH: Mitä on urbaani folk horror? 

PL: Folk horror, yksi kauhun vanhimpia alagenrejä, kertoo siitä kuinka vanha maailma uskomuksineen näyttäytyy urbaanille nykyihmiselle uhkaavana ja vieraana. Yleensä sinne uhkaavaan päätyy kuuluu myös villi luonto ja mä ajattelen että pohjimmiltaan folk horrorin keskiössä on ihmisen ristiriitainen suhde luontoon, mikä tekee siitä hyvin ajankohtaisen genren.

Urbaani folk horror taas tuo nämä yleensä ruraalien tapahtumapaikkojen kautta käsitellyt teemat urbaaniin ympäristöön. Urbaania folk horroria edustavia teoksia on aika vähän, mutta esimerkiksi Candyman-elokuva, joka sattumoisin myös sisältää urbaanilegenda-teeman, kuuluu ihan selvästi tähän genreen. 

Mua kiinnostaa erityisesti kapinallinen kaupunkiluonto ja urbaani syrjäisyys, joiden lisäksi Somistepelotteen tulokulma urbaaniin folk horroriin on toiseus ja varsinkin queer toiseus. Ratkaisu tuntuu mulle itselleni itsestäänselvältä, mutta tietenkin tällainen kauhun alagenren alagenre on päätynyt teoksen viitekehykseksi paljolti myös siitä syystä, että mä olen ihan älytön kauhunörtti.

Juuso Kekkonen: Yhteinen rakkaus kauhuun on ollut tärkeä osa meidän yhteistyötä. Kauhulla on pitkään ollut vähätelty paikka taiteiden joukossa, vaikka se on vain draamaa, jossa tilanteisiin luodaan fiktiolla äärimmäisen kovat panokset. Ja erityisesti esittävässä taiteessa kauhu on harvinainen genre, vaikka siinä on hurjasti potentiaalia, koska yleisö on konkreettisesti samassa tilassa esiintyjän kanssa. Ja tästä oli helppo ammentaa tähän teokseen, kun me molemmat ollaan tällaisia kauhunörttejä ja puhutaan siksi samaa kieltä tässä asiassa. 

PL: Ja kaikenlainen muukin jaettu nörttiys! Jaettu nörttiys on ihan selkeästi yksi tekijä siinä miksi Juuso on mulle tosi sopiva työpari, se luo tärkeää yhteistä kieltä. Juusohan on myös pitkän linjan roolipeli-intoilija ja me ollaan tätä teosta työstäessä aika usein päädytty peilaamaan esityksen rakentamista siihen miten roolipelit tai larpit rakentaa tarinoita.

Esimerkiksi sekä tämän teoksen paikkasidonnaisuus, että tapa jolla sen fiktio asettuu katsojia kohti on peilanneet paljon sitä miten mä liveroolipelitaiteen - jota mä olen tehnyt paljon pidempään kuin esitystaidetta - puolella teen kokemussuunnittelua. 

JK: Esittävässä taiteessa ja larppaamisessa on yhteistä se, että kokija on konkreettisesti jossain fyysisessä paikassa, johon me sitten yhdessä kuvitellaan asioita. Ja tämähän toimii tällaisessa teoksessa loistavasti. Siinä todellisessa, kolmiulotteisessa tilassa ollaan tavallaan haavoittuvaisemmassa asemassa kuin vaikka elokuvaa sohvalla katsoessa, joten hienovaraisemminkin luoto jännite tuntuu katsojalle herkemmin. 

MH: Miten rakennatte taideteokseen toiseuttamisen sijaan äänen ja näkökulman toiseutetuille itselleen?

PL: Ehkä ilmeisimmin sen kautta että queereina me ollaan niitä toiseutettuja. Mulle tyypilliseen tapaan tämäkin teos on sillä tavalla omakohtainen että se käsittelee queerkokemusta ja queeria toiseutta joko suoraan mun oman queerkokemukseni kautta tai siihen peilautuen.

Mutta hyvin paljon myös kauhu- ja hirviötarinoiden haltuunottamisen kautta. Teoksen protagonistiääni on monessa kohtaa queerihmisen, joka toiseutensa kautta joko samastuu tai tuntee vetoa hirviömäisyyteen. Ja ehkä paikoin ääni on myös hirviön, teos leikkii monenlaisella häilyvyydellä ja päällekkäisyyksillä. 

Somistepelote puhuu myös sellaisista queerin ja toiseuden kokemuksista jotka ei ole mun omiani, ja niiden kohdalla me ollaan haluttu olla tarkkoja kunnioittavan otteen kanssa. Erityisesti koska se kauhutarinoiden ja hirviöallegorioiden kautta tapahtuva queeriyden käsitteleminen, joka on mulle itselleni monella tapaa tärkeää, ei missään tapauksessa ole osa kaikkien queerihmisten kokemusta.

Siksi tuntuukin tärkeältä, että teos myös kommentoi ja rikkoo mulle niin rakasta queerhirviön kuvaa.

JK: Queer-taitelijoina tahdomme tehdä Suomen queer-historiaa näkyväksi. Esityksen tapahtumapaikkana toimivat Laakson kalliot Keskuspuistossa ovat alue, jossa on kruisailtu niin pitkään kuin Helsingissä on ollut kruisailukulttuuria. Tarinan sitominen tähän ympäristöön tuntui heti kiinnostavalta, kun Pihla alkoi puhua minulle teoksesta. Fiktion ja todellisen kietoutuminen yhteen on kutkuttava yhdistelmä tällaisen esityksen lähtökohdaksi.