Haastattelussa: Pilvi Porkola
Mad House Helsinki: Tuleva esitys on jatkoa vuonna 2016-17 esitetylle teokselle Kirjastoesseet#1 ”Norsut piirretään usein luonnollista kokoaan pienempinä”. Millainen suhde teoksella on tulevan esityksen kanssa?
Pilvi Porkola: Näyttämölle tulee esitys Kirjastoesseet #2 ” Portaikkoja ajatellaan kovin harvoin” ja Mad Housen verkkojulkaisuun tulee teksti Kirjastoesseet #3 ”Käytännön harjoituksia”. Ne molemmat jatkavat Kirjastoesseet – sarjaani.
Yhteistä sarjan kaikille osille on, että ne käsittelevät kirjoja, lukemista ja kuolemaa. Olen huomannut, että omaan tekemiseeni liittyy nykyään jonkinlainen sarjallisuus, edellisten esitysten tai kirjoitusten aiheet, muodot tai jotkin yksityiskohdat jatkavat elämäänsä seuraavissa esityksissä.
Sarjan ensimmäinen osa Kirjastoesseet#1 ”Norsut piirretään usein luonnollista kokoaan pienempinä” tapahtui tyhjässä kirjastossa Maunulassa, ja se oli kuunneltava essee ja installaatio. Sarjan toinen osa, joka nyt tulee Mad Housen näyttämölle, on sooloesitys. Sarjan kolmas osa on teksti. Kaikissa niissä on sama juuri, mutta käsittelytavat poikkeavat toisistaan.
Kuva: Eva-Liisa Orupõld
MH: Teoksesi Kirjastoesseet#2 ”Portaikkoja ajatellaan kovin harvoin” on esseen omainen, runollinen esitys kuolemasta ja siitä, mitä meistä jää. Se käsittelee myös isäsi kuolemaa. Minkälaisia tunteita tai kokemuksia olet kohdannut luodessasi esitystä?
PP: Isän kuolemasta on jo useampi vuosi aikaa, joten vaikka esityksen taustalla on kokemus nimenomaan isän kuolemasta, kuoleman pohdiskelu laajenee yleisemmäksi pohdinnaksi, ja ehkä sellaiseksi oman kuolevaisuuden pohdinnaksi. Tämän esityksen tekeminen on ollut haastavaa, ei niinkään surun takia, vaan ehkä ennemminkin siksi, että olen miettinyt tätä esitystä niin kauan. Voisi luulla, että jos esitystä on suunnitellut kauan, materiaalia olisi paljon ja esitys olisi ikään kuin jo kypsynyt ajan myötä, mutta tässä on käynyt paradoksaalisesti ihan päinvastoin: mikään aiemmista ideoistani ja ajatuksistani ei tunnu enää toimivan, vaan on omassa mielessäni vanhentunut. Näyttämö tuntuu olevan koko ajan ”tyhjä” ja tunnen välillä outoa haluttomuutta tuoda sinne mitään.
Aiheena kuolema on tietysti raskas. Joku on sanonut, että pitää olla tarkkana minkä aiheen valitsee, koska sitä aihetta ja näkökulmaa kantaa sitten mukanaan, sen kanssa elää ja se alkaa vaikuttamaan kaikkeen muuhunkin. Se on mun mielestä totta, ja se että kantaa kuolema teemaa mukanaan ei ole ihan helppoa. Ajattelen kuitenkin, että vaikka aihe on raskas, esityksen ei tarvitse sitä olla.
MH: Kuinka näet taiteellisen työskentelysi ja tutkimuksen vuorovaikutuksen tämän teoksen äärellä?
PP: Sarjan ensimmäinen osa tapahtui kirjastossa ja liittyi tutkimukseeni ”Miten tehdä asioita esityksellä?”– hankkeessa (2016-2021), jossa keskityin tarkastelemaan esityksen ja instituutioiden suhdetta. Minua kiinnosti millaista arkista esityksellisyyttä instituutioihin liittyy, ja miten päivittäiset toimintamme ylläpitävät instituutioita. Samalla se oli omaelämäkerrallinen esitys ja nämä jälkimmäiset osat, kumpikin omalla tavallaan, jatkavat omaelämäkerrallisuuden pohtimista. Tutkimuksellisesti ajattelen, että nämä molemmat ovat esimerkkejä siitä, miten omaelämäkerrallista aihetta voi työstää eri tavoin tietynlaisen fragmentaarisuuden kautta. Tutkimuksellisuus ei ehkä välity katsojalle, eikä mielestäni tarvitsekaan välittyä, esitystä voi katsoa ihan vaan esityksenä.
