Haastattelussa: Tarleena Laakko, Julia Jäntti & Virpi Nieminen
Mad House: EAT PREY LOVE on teidän kolmas yhteinen näyttämöteoksenne. Miten olette päätyneet yhteen ja mikä toimii taiteellisena vetovoimana teidän kesken?
Tarleena Laakko, Julia Jäntti, Virpi Nieminen: Opiskelimme samalla vuosikurssilla Teakissa. Ensimmäisessä yhteisessä teoksessa “Ei hätää kulta, tämä on leikkihuone” (2017) satuimme sattumalta kolmestaan työryhmään ilman muita suunnittelijoita. Teoksen ennakkosuunnittelu-periodilla tapamme työskennellä ja kommunikoida alkoi ottaa muotoaan. Näyttämön ajatteleminen, siitä puhuminen ja toisten työhön nojautuminen tuntui ruokkivan sellaista työskentelyä mitä olimme kaikki kaivanneet. Aloimme vitsillä kutsua työskentelyämme kolmipäiseksi hirviöksi, vaikka päät retkottivat eri suuntiin niin päätökset ja ratkaisut syntyivät yhteisen tekemisen kautta.
Meidät tuo edelleen yhteen jaettu kiinnostus esitysten estetiikan, materiaalisuuden ja audiovisuaalisuuden keskeisyyteen ja näyttämön monimerkityksellisyyteen.
Työskentelyssä meille on tärkeää kiinnostus sattumaan, intuitioon, hapuiluun, epäonnistumiseen ja yllättymiseen. Meillä on kollaasin kokoamista muistuttava työtapa ja pyrimme vaalimaan kunkin henkilökohtaisen taiteellisen prosessin autonomiaa.
Kuva: Jussi Ulkuniemi
MH: Millaisia teemoja EAT PREY LOVE käsittelee: miten rämeinen suo syntyy näyttämölle? Miten nimeen päädyttiin?
Tarleena Laakko, Julia Jäntti, Virpi Nieminen: Teos käsittelee hirviömäisyyttä, joka väistämättä sisältyy elämään, siitä selviämisessä rämpimiseen ja sen arvaamattomuuteen. Työllemme ominaista on halu tehdä hirviömäisyydelle ja hirviölle tilaa ottamatta haltuun tai määrittelemättä sitä. Räme on teoksessa sekä dramaturginen että näyttämöllinen elementti. Rämeen ominaisuudet kuten upottavuus, kosteus, sekavuus, sotkuisuus, arvaamattomuus, maatuva ja lahoava aine ovat läsnä myös teoksen rakentumisen tavassa. Räme syntyy osin hallitsemattomasti.
Nimi oli oikeastaan ensimmäinen asia, josta lähdettiin liikkeelle ja se syntyi jo yhteisen lopputyömme HUKASSA (2019) aikana. Olimme kiinnostuneita onnellisuuden kritiikistä ja self-help estetiikasta, katsoimme tällöin Eat Pray Love- elokuvan sen edustaman lajityypin vuoksi. Elokuva on aika huono, mutta jokin sen synnyttämässä ilmiössä kiehtoi ja ällötti. Aluksi ajattelimme jakavamme sanat Eat Prey ja Love yksitellen kunkin esityssarjan esityksen nimeksi, yhdessä ne ovat kuitenkin kaikkein herkullisimmat.
MH: Teos on ensimmäinen osa Hirviömäistä esityssarjaa. Mitä tärkeää näette siinä että esityksille luodaan jatkumoa ja että ne ovat osa laajempaa kokonaisuutta?
Tarleena Laakko, Julia Jäntti, Virpi Nieminen: Kyse on esitys sarjan ohella myös yhteisten toimintatapojen ja praktiikan kehittämisestä. Yhteinen työskentely voi olla hankalaakin ja koitetaan olla liikaa siloittelematta hankaluutta tai hauskuutta mitä kulloinkin ilmenee. Kun kaikkia asioita edistetään ikään kuin samaan aikaan eikö ole selkeää pohjaa, jonka päälle teosta rakennetaan, se vaatii kaikilta paljon kärsivällisyyttä ja epävarmuuden sietokykyä. Ajattelu ja kokeilu, varsinkin yhdessä, ovat hitaita prosesseja. Meille ei tunnu mielekkäältä aloittaa aina alusta ja siirtää jo löydettyä ajateltua materiaalia syrjään. Jaamme halun kierrättää jo löydettyä uudelle kierrokselle, rakentaa teosta aiemmin tehtyjen löytöjen ja rakkauksien päälle sekä vastustaa “uuden” pakkomiellettä tai ihannetta. Haluamme antaa asioille aikaa kehkeytyä ja muuttaa muotoaan, materiaalien ja työskentelyn näyttää minne jokin asia johdattaa, varmistaa että prosessissa on tilaa seurata epämääräisiäkin aavistuksia, antaa asioiden avautua ajassa ennakoimattomaan suuntaan.
Työskentely ja esitys voivat vaikuttua toisistaan tavalla, joka yksittäisen esityksen kohdalla ei ole yleensä mahdollista. Pitkäkestoinen prosessi mahdollistaa teoksen materiaalien paljastumisen uudelleen, muuttuneina prosessin edetessä. Eri vuodenaikoja ja useita vuosia lävistävä prosessi mahdollistaa työskentelyn erilaisten ajallisten kerrostumien kanssa kuin muutamaan kuukauteen tiivistyvä. Muutamaan kuukauteen tiivistyvä taiteellinen prosessi, ei välttämättä mahdollista sitä että olisi aikaa tutustua ja opetella toimimaan tiettyjen materiaalien kanssa.
